Ruohometsän kansa

Tekaisin muuten tässä joutessani myös lasten- ja nuortenkirjallisuusarvioni.

Ruohometsän kansan moni varmasti muistaa lapsuudestaan, sillä siitä tehtiin elokuva vuonna 1978 ja elokuvaa on esitetty Suomenkin telkkarissa moneen otteeseen, ikävä kyllä lastenelokuvana, mihin tarkoitukseen se ei oikeastaan sovellu. Itsekin näin sen joskus mukulana ja muistan että pelotti, vaikka en voikaan sanoa sen suuremmin traumatisoituneeni. Kirjan luin muutamia vuosia myöhemmin, ja vaikka sekin on jossain määrin väkivaltainen ja raaka, se on myös sanalla sanoen upea.

Nyt oli siis aika tarttua Richard Adamsin Ruohometsän kansaan (1972) uudelleen ja uppoutua villikaniinien elämään, kirjallisiin viittauksiin sekä lapiinikieleen. Tarina alkaa kun pienikokoinen ja pelokas Viikka-kaniini saa näyn siitä miten kaniinien kotikylä tulee tuhoutumaan. Viikka yrittää Pähkinä-veljensä kanssa varoittaa kaniyhteisöä, mutta pakoretkelle päätyy vain muutama yksilö. Muu kylä tuhoutuu ihmisten perustaessa pellonläntille rakennustyömaan. Kanit joutuvat monenmoisiin seikkailuihin matkallaan kohti parempaa tulevaisuutta, mutta uuden kotikylän perustaminen turvalliseen paikkaan ei ole vielä tarinan loppu: Naaraita ei ole, ja ilman niitä tuore kaniyhteisö on yhtä kuin mennyttä. Heiloja on siis vielä lähdettävä etsimään, ja siitä seuraa sellainen soppa että koko homma on mennä saman tien nurin. Loppu on kuitenkin onnellinen.

Tarina kuulostaa jossain määrin yksinkertaiselta, ja sitä (kuten elokuvaakin) on helppo erehtyä luulemaan viattomaksi lastenkirjaksi. Moni on lukenut lapsena kirjankin, ja uskon että lapsi voi tosiaan saada siitä paljon irti, mutta todellisuudessa luulen sen antavan eniten aikuiselle lukijalle. Kirja on kuin eepos: Siinä on sankareita, mytologiaa, uskontoa, väkivaltaa, filosofiaa, kuolemaa ja lukuisia päällekkäisiä teemoja. Kaniinien elämä on jossain määrin inhimillistetty, mutta ne eivät ole söpöjä pikku karvakeriä vaan oma kansansa, jolla on oma kieli ja kulttuuri. Ne käyttäytyvät pääosin niin kuin kaniinit oikeastikin käyttäytyvät: pelkäävät petoeläimiä (petoeläimiäkään ei muuten ole onneksi liiaksi inhimillistetty – ne eivät ole julmia julmuuden vuoksi, vaan tekevät niin kuin niiden vaistot ja luonto määräävät), seuraavat vaistojaan, nuuhkivat, syövät, suhtautuvat luonnollisesti parittelemisen ja ulostamisen kaltaisiin asioihin eivätkä ymmärrä kaikkea mitä ihmiset ymmärtävät.

Ruohometsän kansa on myös omiaan herättämään syvempiä ajatuksia. Siinä käsitellään suorasanaisesti esimerkiksi johtajuutta, sotaa ja ihmisten välinpitämättömyyttä luontoa kohtaan, ja vähemmän suorasanaisesti sellaisiakin asioita kuin rasismi tai muu syrjintä. Kaniinien uudiskylän naaraidenhakuretki suuntautuu kaniinien sotilasdiktatuuriin, jossa kaikki on tarkasti säädeltyä ja vapautta ei ole kuin vain harvoilla ja valituilla. Yhdyskunnan johtaja on kuin kaniversio kenestä tahansa ihmistyrannista, joka on koskaan sortanut kansaansa. Tätä diktatuuria ei ehkä kritisoida aivan suoraan, mutta tarinan kulusta käy ilmi että tällainen hallintamuoto ei koskaan tuota hyvää lopputulosta. Myöskään ihmisen osa tarinassa ei ole kovin mairitteleva, ja kuitenkin se on täysin totuudenmukainen.

Suosittelen kirjaa ainakin niille, jotka eivät kavahda eeppistä seikkailukertomusta, vaikka sen pääosassa olisivatkin perinteisesti suloisina pidetyt kaniinit.