Ohi on

Siinä se nyt sitten oli. Koska olen totaalisen uupunut viime hetken tehtävientekospurtista, tyydyn lyhyisiin loppusanoihin.

Portfolion kokoaminen blogimuotoon oli mielenkiintoinen kokemus. Onnistunutkin. Tuntuu siltä, että pysyin kurssin rytmissä paremmin mukana kuin jos olisin pakertanut perinteistä Word-pohjaista oppimispäiväkirjaa. Olen siis tyytyväinen.

Kurssi itsessään oli loistava, ja toivoisin niin, niin, niin paljon, että opetussuunnitelmaamme kuuluisi enemmänkin kirjallisuudentuntemusta. Niitä voisi olla vaikka kuinka monta: Venäjän kirjallisuus, Modernismi, Antiikin klassikot, Kiinan kirjallisuus jne. Kävisin ne kaikki.

Kurssin myötä olen päässyt taas mukaan hieman unohtuneeseen lukutahtiini. Toivon, että pystyn pitämään sitä jatkossa yllä, sillä

ELÄN, SIIS LUEN!

Kuva täältä

Kaunokirjallisuuden tiedonlähteitä

Linkkilista

http://www.kirjasampo.fi/

Kirjasampo on itselleni ehdottomasti tärkein kaunokirjallisuuden tiedonlähde. Käytän sitä usein uuden luettavan löytämiseen, ja tutkin myös silloin tällöin itselleni jo tuttuja kirjoja ja kirjailijoita. Kerrassaan loistava palvelu, jossa on niin monta eri mahdollisuutta!

http://www.sananvapausjasensuuriverkkoaikana.com/kielletytkirjat.html

Kiellettyjen kirjojen kokoelma on yksi harvoista sivustoista, jonka olen tallentanut kirjanmerkkeihini. Todella mielenkiintoista historiaa sensuroiduista kirjoista, ja siten myös oivallisia lukuvinkkejä. Kielletty on aina kiinnostavaa.

http://www.librarything.com

Erinomainen keino löytää verkostoitumisen kautta mielenkiintoista luettavaa ja keskustella kirjallisuudesta.

http://kannestakanteen.blogspot.fi/

Mukava lukublogi. Hyviä arvosteluja.

http://www.openingthebook.com/whichbook/

Whichbook toimii vähän niin kuin Kirjasampo, mutta tuo myös uusia keinoja löytää kirjallisuutta. Etusivulla on hauska hakumahdollisuus, jossa voi asettaa mittarin juuri siihen kohtaan kun haluaa, esim. asteikolla happy-sad tai easy-demanding. Sivulla on myös mahdollisuus tehdä itse erilaisia listauksia.

http://www2.hs.fi/klik/klassikkoautomaatti/klassikkoautomaatti.html

Hesarin klassikkoautomaatti on hyvä oivallus. Varmasti löytyy luettavaa.

http://www.kiiltomato.net/

Vähemmän tunnettua kirjallisuutta arvosteleva verkkolehti.

Klassikkoessee

 Muutamista klassikoista

Luin kirjallisuudentuntemuksen kurssille kolme klassikoksi yleisesti luokiteltavaa teosta: Henrik Ibsenin Nukkekodin (1879), Ilmari Kiannon Punaisen viivan (1909) sekä William Faulknerin Äänen ja vimman (1929). Nämä kolme teosta on julkaistu noin 30–40 vuoden välein toisistaan eri puolilla maailmaa, erilaisissa kulttuuriympäristöissä.

Kirjavalintoihini päädyin lähinnä sillä perusteella, etten ollut aiemmin tutustunut näihin kirjoihin. Nukkekodista olin kuullut eniten, onhan se kuuluisa jonkinlaisesta varhaisesta feministisestä otteestaan. Nukkekoti oli siten myös kirja, jolta odotin eniten. Punaisen viivan tiesin olevan jossain määrin poliittinen ja traaginen, mutta juonesta minulla ei ollut oikeastaan mitään käsitystä. Ääni ja vimma taas oli minulle nimeä ja kirjailijaa lukuun ottamatta täysin tuntematon tapaus.

Nukkekoti – varhaista feminismiä

Nukkekoti, jonka norjalainen näytelmäkirjailija Henrik Ibsen (1829–1906) kirjoitti kerättyään jo mainetta ja kunniaa näytelmillään Brand ja Peer Gynt, herätti aikanaan paljon keskustelua avioliittoinstituutiosta ja sukupuolten rooleista silloisessa yhteiskuntatilanteessa. Nukkekoti ilmestyi vuonna 1879, viktoriaanisen ajan kukoistuksessa. Se oli Ibsenin ensimmäisiä proosamuodossa kirjoitettuja näytelmiä. Nukkekoti oli myös teatterimaailmassa uuden suuntauksen, realismin, pioneereja.

Nukkekodin teema, naisen asema avioliitossa (ja yleisemmin yhteiskunnassa) oli aihe, joka oli lähellä Ibsenin sydäntä. Omassa avioliitossaan hän pyrki elämään vaimonsa kanssa tasaveroisina kumppaneina, niin että kummallakin osapuolella on oikeus toteuttaa itseään ihmisenä. Tämä periaate näkyy erittäin selvästi Nukkekodissa. Sen päähenkilö, Nora Helmer on kolmen lapsen äiti ja naimisissa Torvald Helmerin kanssa. Torvald on juuri saamassa ylennyksen pankinjohtajaksi ja päällepäin näyttää siltä kuin pariskunnan avioliitto olisi onnellinen.

Näytelmän kuluessa selviää, että Torvald on ollut tietämättään sairas heidän avioliittonsa alkuaikoina ja Nora on väärentänyt sittemmin kuolleen isänsä allekirjoituksen saadakseen Torvaldin hengen pelastamiseen tarvittavan lainan. Vuosien kuluessa Nora on maksanut velkaa takaisin asioitsija Krogstadille Torvaldilta saamistaan talousrahoista sekä omista pienistä ansioistaan. Torvald pitää Noraa hieman huikentelevaisena ja kehnona talousasioissa, mutta Nora on päinvastoin ollut varsin ovela rahankäyttönsä kanssa ja onnistunut jo maksamaan suurimman osan velkaa takaisin. Koko salaisuus uhkaa kuitenkin paljastua Torvaldille, kun Noran ystävätär, leskirouva Linde saa Krogstadin työpaikan. Krogstad uhkaa kertoa Noran velasta ja – mikä pahempaa – nimikirjoituksen väärentämisestä Torvaldille.

Näytelmän loppua kohden tunnelma käy kuumeisen ahdistavaksi, kun Nora samalla pelkää kiinnijäämistään ja toivoo sitä, jotta kaikki tulisi lopulta ilmi. Lopulta kaikki tosiaan paljastuu, Nora ja Torvald keskustelevat asiasta perinpohjaisesti. Torvald raivostuu, mutta kun hänelle selviää ettei Noran (ja siten myös Torvaldin) maine olekaan vaarassa – asioitsija Krogsted nimittäin palautti velkakirjan, onnessaan siitä että hänen nuoruudenrakastettunsa rouva Linde ehdotti avioliittoa – hän leppyy. Noran mielestä vahinko on kuitenkin jo tapahtunut. Hän ei voi jäädä pohjimmiltaan onnettomaan liittoon, jossa puolisot eivät ymmärrä toisiaan. Liiton tyhjyys on paljastunut viimeistään Torvaldin haukkuessa Noraa raivonpuuskassaan, huolissaan omasta asemastaan. Nora jättää perheen.

Nora on päähenkilönä varsin mielenkiintoinen ja moniulotteinen hahmo, etenkin kun ottaa huomioon ajanjakson, jona näytelmä on kirjoitettu. Ibsen oli ilmeisen kykeneväinen näkemään naiset ihmisinä, kuten hänen pyrkimyksensä tasaveroiseen avioliittoon osoittaa. Näytelmän alussa Nora vaikuttaa onnelliselta ja ehkä vähän hupakkomaiseltakin, mutta tarinan edetessä hänen luonteestaan paljastuu piirteitä, jotka paljastavat hänen olevan itsensä ja elämänsä vakavasti ottava henkilö. Lopussa hän käsittää, ettei voi elää valheellisessa onnentunteessa, ja ottaa riskin lähtiessään tavoittelemaan aitoa onnea. Samalla hän myös jättää perheensä, mikä oli äärimmäisen harvinaista naiselle viktoriaanisessa yhteiskunnassa, siis myös todella rohkeaa. Nykyäänkin perheensä, etenkin lapsena, jättäviä naisia pidetään huonompina kuin perheen jättäviä miehiä, joten voi vain kuvitella miten suuren myrskyn tämä (fiktiivinen) kertomus nostatti 1870-luvulla, kaksinaismoralismin kulta-aikana.

Punainen viiva – Köyhät äänestäjät

Ilmari Kianto, ”korpikirjailija”, (1874–1970) oli eräs 1900-luvun alun merkittävimpiä suomalaisia kirjailijoita. Punainen viiva (1909) on Ryysyrannan Joosepin (1924) ohella hänen tunnetuimpia teoksiaan. Vaikka Kiannon romaanit usein käsittelevät köyhiä suomalaisia, hän itse oli peräisin pappisperheestä. Kianto oli erittäin tuottelias kirjailija, joka kirjoitti kiireisimpinä kirjoitusvuosinaan neljäkin teosta vuodessa. Hän oli myös monin tavoin ihailtu ja paheksuttu hahmo 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä: Kiantoon liitettiin mm. jumalanpilkka sekä moniavioisuuden kannatus ja lukuisat naisseikkailut esim. sihteeriensä kanssa.

Punainen viiva ilmestyi pian vuoden 1906 lakiuudistuksen jälkeen, joka toi suomeen yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden sekä ensimmäiset eduskuntavaalit. Kirja kertoo tarinan siitä, miten muutos otettiin vastaan köyhän kainuulaisen väen keskuudessa. Pääosassa on Romppasen rutiköyhä perhe, jonka elämää kuvaillan realistisen karusti. Topi ja Riika Romppanen ovat tottuneet elämään elämäänsä miten taitavat, ruuasta ja vaatteista on pulaa ja lapsiakin on siunaantunut viisi. He ovat yksinkertaista maalaisväkeä, mutta eivät varsinaisesti tyhmiä. Kotimökki Korpiloukkoonkin kantautuu eräänä talvena uutisia, että Suomeen on tullut uusi laki, joka mahdollistaa Punaisen viivan piirtämisen äänestyslappuun niille, joille se ei ennen ollut mahdollista: ”akkaväelle” ja köyhille miehille, jotka ovat täyttäneet 24 vuotta. Uutinen herättää Korpiloukon väessä ja naapureissa (jotka ovat toki hyvän matkan päässä) epäuskoa, ihmettelyä ja hämmennystä. Sosiaalidemokraatit (tai ”soli-sali-ratit”) kuuluvat jopa lupailevan, että kunhan vaan mahdollisimman moni kansalainen äänestää puoluetta, saataisiin köyhien asiat kerralla kuntoon. Punaisesta viivasta muodostuu symboli vapaudelle, toivo kansan keskuudessa kasvaa, ja samoin jännitys. Monet vastustavatkin asiaa, toiset silkasta epäluulosta ja toiset uskontoon vedoten, pitäen poliittista toimintaa jumalanvastaisena. Äänestyspäivä lähestyy. Kylällä käy jopa agitaattorikin herättelemässä kansan kuohuntaa kapitalismia vastaan. Lopulta suuri päivä koittaa, Topi ja Riikakin saavat vetää omat punaiset viivansa. Äänestyksen jälkeen tunnelma on kummallinen: Ihan niin kuin kaikki asiat olisivatkin edelleen samalla tavalla. Elämä jatkuu, ja muuttuu pahemmaksikin, mikä alkaa Riikasta tuntua Jumalan rangaistukselta. Romppasten lapset sairastuvat merkilliseen tautiin ja kolme kuolee. Lopulta punaisen viivan vetää myös kirjan alun luontokuvauksessa esiintynyt karhu, nimittäin Topi kuolee karhun hyökkäyksessä ja Riika jää yksin viimeisten lastensa kanssa.

Aluksi lukemisen alkuun pääseminen tuntui vaivalloiselta ja olin valmis leimaamaan kirjan tylsäksi. Loppujen lopuksi kuitenkin pidin siitä. Tarinassa on tasaisin väliajoin huumorin pilkahduksia, vaikka se loppujen lopuksi onkin aika traaginen. Kianto ei mielestäni tekstissä ota mitään erityistä poliittista kantaa, vaikka itse olikin politiikassa mukana (hän oli mukana perustamassa nuorsuomalaisten puoluetta), vaan kertoo ikään kuin puolueettomana sivustakatsojana. Sosiaalidemokraattien agitaattori kuvataan tavallaan naurettavana ja ehkä vilpillisenäkin hahmona, vaikkakin myös taitavana työssään. Viittauksia myös muiden puolueiden agitaattoreihin löytyy.

Kaiken kaikkiaan teos on realistisuudessaan hyvää luettavaa. Tarinan traagiselle lopulle saattaa löytyä selitys Kiannon omasta elämäntilanteesta: Hänen ensimmäinen lapsensa Kalevi oli juuri kuollut, kun kirjailija viimeisteli teostaan. Vaikka teoksen sävy onkin pääosin ehkä hieman etäännyttävä, itselleni nousi pala kurkkuun tarinan loppuvaiheessa, kun Topi on lähtenyt tukkisavottaan ja Riika yrittää selvitä sairaiden lastensa kanssa. Lopulta Riika hiihtää pitkän matkan lähimpään naapuriin ja voivottaa: ”Hyvät ihmiset… en minä yksin pärjää… kolme lasta on tauvissa…”. Alamäki on jo siinä vaiheessa, että pian Korpiloukon lapsista suurin osa on kuollut. Surullinen loppu saattaa ehkä olla omiaan köyhyydestä kertovissa tarinoissa, mutta Kianto on onneksi välttänyt turhan dramatisoinnin ja traagisuudella herkuttelun.

Henkilöhahmot tuntuvat välillä hieman kärjistetyiltä, mutta monet hahmot ovat kuitenkin taitavasti kirjoitettuja, esimerkiksi juuri agitaattori. Topi ja Riika ovat hahmoina hyvin rakennettuja. Topi on varsin ”tavallinen” maalaismies, rehti ja yksinkertainen. Hän tuntee usein olonsa hieman varautuneeksi ”hienomman” väen läsnä ollessa. Hän on kuitenkin tavallaan oman elämänsä sankari, yrittäen parhaansa mukaan pitää huolta perheestään. Topi ei ihan täysin ymmärrä äänestämisen perimmäistä merkitystä, vaan tuntuu pitävän punaisen viivan piirtämistä jonkinlaisena taikakeinona parempaan elämään. Riika tuntuu olevan asioista vähän paremmin perillä, hän on myös taitavampi lukemaan kuin Topi. Hän on myös hieman äksy, ei välttämättä sisimmässään riidanhaluinen, mutta köyhyyden tuoman stressin ja vaikeuksien vuoksi. Riika on mieltynyt hienoihin nimiin ja toivoikin avioliiton alussa, että Topi kutsuisi häntä ristimänimellä Retriika. Riika on myös nimennyt osan lapsista ”hienosti” monella etunimellä. Riika on Topin tavoin ahkera ja maanläheinen, mutta hän käsittää Topia paremmin äänestämisen idean ja lueskelee sosiaalidemokraattien esitettäkin. Tarinan lopussa Riika alkaa kuitenkin epäillä tuskissaan, että äänestämisestä koituu huonoja seurauksia, jopa jumalallinen rangaistus.

Punainen viiva on kaiken kaikkiaan valaisevaa luettavaa, sillä uskon sen kuvaavan melko tarkasti millaista elämä oli Suomessa 1900-luvun alun syrjäseuduilla ja minkälaisia muutoksia ja ajatuksia uusi laki aiheutti kansan syvissä riveissä.

Ääni ja vimma – mitä ihmettä minä juuri luin?

Pohjoismaista oli virkistävää siirtyä hieman eri ympäristöön, kun aloin lukea William Faulknerin (1897–1962) klassikkoteosta Ääni ja Vimma (1929). Faulkner oli yhdysvaltalainen modernistinen kirjailija (toisin kuin kaksi edellistä kirjailijaa), joka on tunnettu erityisesti romaanien Absalom, Absalom sekä Ääni ja vimma ansiosta. Faulkner syntyi ja eli Mississippin osavaltiossa, ja tietty ”etelävaltiolaisuus” näkyykin vahvasti hänen kirjallisessa tyylissään, joka on kuitenkin aivan omaa luokkaansa. Faulkner palkittiin urallaan kahdella Pulitzer-palkinnolla sekä kirjallisuuden Nobelilla. Faulkneria on pidetty usein hankalasti luettavana kirjailijana, ja itsekin tulin samaan lopputulokseen.

Ääni ja vimma on kertomus etelävaltiolaisen Compsonin suvun rappeutumisesta. Se kerrotaan neljän eri henkilön näkökulmasta, ja sitä on äärimmäisen vaikea tiivistää juonikuvaukseksi sen monien tasojen ja jatkuvan tajunnanvirran takia. Romaanissa on monia eri aikatasoja, ja eri hahmojen täysin erilaiset kerrontatyylit sekoittavat pakkaa. Päähenkilöitä on periaatteessa kolme: Benjy, Quentin ja Jason Compson, Compsonin suvun kolme veljestä, joiden tarina kietoutuu Caddy-sisaren ympärille. Veljeksien lisäksi on vielä yksi päähenkilö, suvun vanha palvelija Dilsey, johon keskittyen kaikkitietävä kertoja sanelee neljännen näkökulman.

Yhdysvaltojen sisällissodan jälkeen Compsonin suku on pikku hiljaa köyhtynyt ja menettänyt otettaan kuvitteellisen Jeffersonin kaupungin valtasukuna. Perheen sisällä kytee monenlaisia ongelmia: alkoholismia, neurooseja, ilkeyttä, kehitysvamma. Perheen palvelija Dilsey on päävastuussa lasten kasvattamisesta. Veljeksistä vanhin, Quentin, on neuroottinen ja hermostunut, ja päätyy lopulta itsemurhaan. Jason on tympeä, kyyninen ja kyllästynyt kaikkeen. Benjy taas on vaikeasti kehitysvammainen ja näkee maailman yksinomaan yksinkertaisten aistihavaintojen kautta eikä esimerkiksi ymmärrä ajankulua. Veljesten kadonnut sisko Caddy oli luonteeltaan voimakastahtoinen mutta myös hellä, ja toimi ikään kuin äitihahmona Benjylle. Caddy tulee teini-ikäisenä raskaaksi eikä suostu kertomaan kuka on isä. Hänen veljensä Quentin järkkyy tästä henkisesti. Caddy menee naimisiin erään pankkiirin kanssa ja Jasonille luvataan työpaikka miehen pankissa. Avioliitto kuitenkin purkautuu kun pankkiirille selviää, että Caddy on jo raskaana. Samoihin aikoihin Quentin tappaa itsensä. Perhe karkoittaa Caddyn elämästään, mutta vastasyntynyt tytär pidetään. Perheen isän kuoltua Jasonista tulee perillinen, ja hän elää epämukavaa elämää työskennellen sekatavarakaupassa ja kavaltaen Caddyn lapselleen lähettämää rahaa. Caddyn tytär karkaa Jasonin kavaltamat rahat mukanaan sirkusmiehen kanssa kasvettuaan aikuisuuden kynnykselle.

Caddyn voi laskea tarinan päähenkilöksi, sillä hän on lähes kaikkien tapahtumien alkuunpanija. Hän eräänlainen pakkomielle kaikille kolmelle veljelleen, etenkin Quentinille. Caddy on myös hyvin varhaiskypsä ja itsepäinen. Caddy on myös ainoa Compsonin sisaruksista, joka pääsee pakoon tilan ahdistavaa tunnelmaa.

Ääni ja vimma on äärimmäisen vaikealukuinen. En ole lukenut vaikeana pidettyä James Joycen Odysseiaa, mutta uskoisin että Ääni ja vimma on aivan sen kintereillä monimutkaisuudessaan. Lukeminen sujui hitaasti, ja suuren osan ajasta en ymmärtänyt yhtään missä mennään. Kirjan rakenne kuulostaa selkeältä: Neljä lukua, kaikissa eri kertoja, joka kertoo oman näkökulmansa tarinaan. Mutta kun kerronta ei olekaan lineaarista ja aika saattaa muuttua jopa kesken lauseen, homma muuttuu huomattavasti hankalammaksi. Kirja on suurelta osin tajunnanvirtaa (etenkin Quentinin luku) ja vaikeaksi sen tekee myös esimerkiksi Benjyn kerronta. Nostan kyllä kirjailijalle hattua siitä, miten hyvin hän on onnistunut kuvaamaan kehitysvammaisen ihmisen ajatusmaailmaa. Kirjan teemat ovat kylläkin mielenkiintoisia: kaaos, rappeutuminen, uudistuminen (osa kirjan tapahtumista sijoittuu pääsiäisen aikaan, joka toimii uudelleensyntymisen symbolina) ja ehkä myös ruumiillisuus. Haluaisin osata kuvata paremmin kirjan aiheuttamia ajatuksiani, mutta se on vaikeaa kaikkinaisen jäsentymättömyyden vuoksi.

En edes osaa sanoa, pidinkö kirjasta. Tavallaan, mutta koska koin sen myös niin raskaaksi urakaksi ja suurimman osan ajasta olin myös täysin ulalla tapahtumista, en suosittele sitä ainakaan kevyeksi iltalukemiseksi.

Kirjalähteet:

Billeskov Jansen, F. J: Kansojen kirjallisuus 11 : sotien välinen aika (1920-1945) (1978)

Korsberg, Hanna: Ibsen Suomessa (2006)

Vartiainen, Pekka: Länsimaisen kirjallisuuden historia (2009)

Verkkolähteet:

http://plays.about.com/od/playwrights/p/profileIbsen.htm

http://en.wikipedia.org/wiki/A_Doll%27s_House

http://en.wikipedia.org/wiki/Henrik_Ibsen

http://www.kolumbus.fi/kansi.kianto/Teoksista_kirjoitettua.html

http://fi.wikipedia.org/wiki/Ilmari_Kianto

http://en.wikipedia.org/wiki/The_Sound_and_the_Fury

http://en.wikipedia.org/wiki/William_Faulkner

http://www.mcsr.olemiss.edu/~egjbp/faulkner/faulkner.html

http://www.nobelprize.org/nobel_prizes/literature/laureates/1949/index.html

Ruohometsän kansa

Tekaisin muuten tässä joutessani myös lasten- ja nuortenkirjallisuusarvioni.

Ruohometsän kansan moni varmasti muistaa lapsuudestaan, sillä siitä tehtiin elokuva vuonna 1978 ja elokuvaa on esitetty Suomenkin telkkarissa moneen otteeseen, ikävä kyllä lastenelokuvana, mihin tarkoitukseen se ei oikeastaan sovellu. Itsekin näin sen joskus mukulana ja muistan että pelotti, vaikka en voikaan sanoa sen suuremmin traumatisoituneeni. Kirjan luin muutamia vuosia myöhemmin, ja vaikka sekin on jossain määrin väkivaltainen ja raaka, se on myös sanalla sanoen upea.

Nyt oli siis aika tarttua Richard Adamsin Ruohometsän kansaan (1972) uudelleen ja uppoutua villikaniinien elämään, kirjallisiin viittauksiin sekä lapiinikieleen. Tarina alkaa kun pienikokoinen ja pelokas Viikka-kaniini saa näyn siitä miten kaniinien kotikylä tulee tuhoutumaan. Viikka yrittää Pähkinä-veljensä kanssa varoittaa kaniyhteisöä, mutta pakoretkelle päätyy vain muutama yksilö. Muu kylä tuhoutuu ihmisten perustaessa pellonläntille rakennustyömaan. Kanit joutuvat monenmoisiin seikkailuihin matkallaan kohti parempaa tulevaisuutta, mutta uuden kotikylän perustaminen turvalliseen paikkaan ei ole vielä tarinan loppu: Naaraita ei ole, ja ilman niitä tuore kaniyhteisö on yhtä kuin mennyttä. Heiloja on siis vielä lähdettävä etsimään, ja siitä seuraa sellainen soppa että koko homma on mennä saman tien nurin. Loppu on kuitenkin onnellinen.

Tarina kuulostaa jossain määrin yksinkertaiselta, ja sitä (kuten elokuvaakin) on helppo erehtyä luulemaan viattomaksi lastenkirjaksi. Moni on lukenut lapsena kirjankin, ja uskon että lapsi voi tosiaan saada siitä paljon irti, mutta todellisuudessa luulen sen antavan eniten aikuiselle lukijalle. Kirja on kuin eepos: Siinä on sankareita, mytologiaa, uskontoa, väkivaltaa, filosofiaa, kuolemaa ja lukuisia päällekkäisiä teemoja. Kaniinien elämä on jossain määrin inhimillistetty, mutta ne eivät ole söpöjä pikku karvakeriä vaan oma kansansa, jolla on oma kieli ja kulttuuri. Ne käyttäytyvät pääosin niin kuin kaniinit oikeastikin käyttäytyvät: pelkäävät petoeläimiä (petoeläimiäkään ei muuten ole onneksi liiaksi inhimillistetty – ne eivät ole julmia julmuuden vuoksi, vaan tekevät niin kuin niiden vaistot ja luonto määräävät), seuraavat vaistojaan, nuuhkivat, syövät, suhtautuvat luonnollisesti parittelemisen ja ulostamisen kaltaisiin asioihin eivätkä ymmärrä kaikkea mitä ihmiset ymmärtävät.

Ruohometsän kansa on myös omiaan herättämään syvempiä ajatuksia. Siinä käsitellään suorasanaisesti esimerkiksi johtajuutta, sotaa ja ihmisten välinpitämättömyyttä luontoa kohtaan, ja vähemmän suorasanaisesti sellaisiakin asioita kuin rasismi tai muu syrjintä. Kaniinien uudiskylän naaraidenhakuretki suuntautuu kaniinien sotilasdiktatuuriin, jossa kaikki on tarkasti säädeltyä ja vapautta ei ole kuin vain harvoilla ja valituilla. Yhdyskunnan johtaja on kuin kaniversio kenestä tahansa ihmistyrannista, joka on koskaan sortanut kansaansa. Tätä diktatuuria ei ehkä kritisoida aivan suoraan, mutta tarinan kulusta käy ilmi että tällainen hallintamuoto ei koskaan tuota hyvää lopputulosta. Myöskään ihmisen osa tarinassa ei ole kovin mairitteleva, ja kuitenkin se on täysin totuudenmukainen.

Suosittelen kirjaa ainakin niille, jotka eivät kavahda eeppistä seikkailukertomusta, vaikka sen pääosassa olisivatkin perinteisesti suloisina pidetyt kaniinit.

Klassikkoseminaari I

Perjantaina pidettiin kurssinin ensimmäinen klassikkoseminaari kahdesta. Täytyy sanoa että oli todella mukavaa kuunnella muiden esityksiä omista klassikkovalinnoistaan. Moni kirjoista oli sellaisia joihin olen itsekin ehtinyt tutustua, ja alkoi tehdä mieli lukea uudestaan muutamia. Etenkin Shelleyn Frankensteinin hirviöstä nousi esiin hyviä muistoja, ja taidan ottaa sen lukulistalleni kunhan jakso on ohi. Myös Pentti Saarikoski jäi päähän jumittamaan kuin korvamato. Häntä en olekaan lukenut koskaan aiemmin, ellei suomennoksia lasketa. Ehkä ne lasketaan, omaleimainen suomentaja kun oli.

Itse pidin oman esitykseni Ibsenin Nukkekodista. Alun perin PowerPointtina tehty esitys löytyy yksinkertaisemmassa muodossa täältä.

Nyt on aika "talviloman" vieton. Sekä sana talvi että sana loma voisivat kumpikin olla erillisissä lainausmerkeissä, sillä talvesta ei ole tietoakaan, ja lomantapainen on oikeasti superahkeran opiskelun täyttämä. Siispä töihin. Ensi viikon perjantaina seutaa Klassikkoseminaarien toinen osa.

Novelleista

Tehtävänä oli muodostaa ryhmä, lukea novelli, lukea kahden muun ryhmäläisen novellit ja sitten ei kun keskustelemaan. Oma novellini oli helppo valinta. Omalle kirjahyllylle, sieltä esiin Claire Castillonin Äidin pikku pyöveli, ja sitten vielä mahdollisimman shokeeraavan novellin valinta. Helppo juttu siis. Päädyin kuitenkin kirjoittamaan toisille ryhmäläisilleni aika niukan esittelyn novellista, sillä ensinnäkään Castillonista ei ole saatavilla kovinkaan paljon tietoa suomeksi tai englanniksi (hän ei ilmeisesti ole kerännyt kovinkaan paljon suosiota englanninkielisessä lukijakunnassa, vaikka Suomessa onkin kohtalaisen suosittu) ja toiseksi halusin jättää loppuratkaisun paljastamisen oppitunnin keskustelutuokioon. Tämäkin oli tarkkaan mietitty päätös, sillä en ollut varma onko loppuratkaisun paljastaminen järkevää. Lopulta tulin kuitenkin siihen tulokseen, että se on, sillä Castillonilla on tarjolla lukuisia muitakin yllättäviä novelleja, ja juuri tämän yhden tarinan koko juonen kertominen voisi olla ovela tapa saada joku muukin koukkuun kuin minä. Seuraavanlaisen esittelyn kirjoitin siis ryhmäläisilleni taustatiedoiksi:

Claire Castillon: Sanoin yksi

Claire Castillon on uuden polven ranskalaisia kirjailijoita. Tietoa hänestä löytyy internetzin ihmemaasta aika niukasti edes englanniksi, mutta ainakin sen verran sain selville että Castillon on syntynyt vuonna 1975 ja on julkaissut melko tasaiseen tahtiin 2000-vuodesta alkaen romaaneja, novelleja ja yhden näytelmän. Suomeksi löytyy tätä nykyä kolme novellikokoelmaa, joista uusin, Kuplissa, ilmestyi viime vuonna.

Valitsemani novelli on julkaistu suomeksi kokoelmassa Äidin pikku pyöveli, joka käsittelee omaan makuuni täysin kolahtavan mustan huumorin siivittämänä äiti-tytär –suhteita. Novellit ovat inhottavia, kauniita, omituisia ja ehdottoman rehellisiä. Ne käsittelevät tabuja ja tavallisia asioita, ja ovat ihan mahdottoman hauskoja. Novellivalintani Sanoin yksi aloittaa kokoelman ja shokeeraa heti kättelyssä. Päähenkilön mies tahtoi lapsen ja päähenkilö suostui siihen, yhdellä ehdolla. Dändändää!

Kuten sanottua, fanitan Castillonia novellikirjailijana kovasti. Toivoisin että hänen ranskaksi ilmestyneitä romaanejaankin saataisiin suomeksi kirjastoihin, sillä oma ranskantaitoni on jäänyt sinne lukion toisen vuoden alkeisiin. Castillon kirjoittaa jotenkin toteavasti, ikään kuin näin asiat vain olisivat, ei väliä sillä ovatko ne hyviä vai pahoja, näin asiat nyt vain ovat. Tämä ei tarkoita etteikö hänen tekstissään olisi tunteita mukana, mutta realistinen ote säilyy mukana jatkuvasti, huolimatta siitä että tapahtumat ovat joskus absurdeja. Tai ehkä ne vain tuntuvat absurdeilta, koska emme ole tottuneet lukemaan tietyistä aiheista niin suorasukaisesti.

Muidenkin novellit olivat kiinnostavia. Erityisesti kiinnostuin tästä varsin omaperäisestä hepusta nimeltä Stewart Home. En ollut aiemmin kuullut hänestä mitään, mikä voisi olla yllättävääkin, kun ottaa huomioon miten innokkaasti olen aikoinani lukenut kaikenlaista rappiollista, rumaa, väkivaltaista jne. kirjallisuutta (esim. ah niin ihanaa Virginietä). En ollut lukenut tarjolla ollutta Homen novellia Anonyymit vitunnuolijat, mutta luin sen jälkeenpäin kiinnostuttuani. Eihän siinä mitään järkeä ollut, kuten novellikeskustelijat olivatkin jo todenneet, eikä vastaavia novelleja myöskään jaksaisi lukea kovin montaa peräkkäin, myönnetään, mutta tunnustan myös nauraneeni, pudistaneeni päätäni ja yllättyneeni moneen otteeseen. Ei mikään kirjallinen mestariteos, mutta jollain kierolla tavalla silti viihdyttävää.


Ensi kerraksi pitäisikin sitten saada valmiiksi klassikkoseminaarin essee ja PowerPoint-esitys. Kiirettä pitää, siis.