Kirjan Talo ja kaupunginkirjaston lanu-osastot

Eilinen Kirjallisuudentuntemus-tunti vietettiin vierailemalla Turun kaupunginkirjaston lasten- ja nuortenosastoilla sekä kirjallista ilmaisua edistävän yhdistyksen, Kirjan Talo ry:n päämajassa, siis Kirjan Talossa.

Aiheena oli kaiken kaikkiaan lasten- ja nuortenkirjallisuus. Kirjan Talolla meille kerrottiin yhdistyksen toiminnasta erityisesti sanataiteen ja lasten- ja nuortenkirjallisuuden (ja kirjallisen ilmaisun) näkökulmista. Kirjan Talo tekee yhteistyötä esim. Sanataidekoulu Kratin kanssa ja järjestää myös monia erilaisia kirjoittamiseen liittyviä kursseja ja muita palveluja, kuten Kirjakaveri-toimintaa. Itse olin vähän pettynyt kuultuani Kirjakaveri-hommasta tarkemmin, sillä olin kuvitellut, että se toimisi samaan tapaan kuin esim. Punaisen Ristin kaveritoiminta. Sen kun ilmoittaudut mukaan, käyt parin päivän koulutuksen, ja sitten vaan kaveroimaan niiden kanssa jotka sitä tarvitsevat. Mutta Kirjakaveri-toiminnassa kaverit ovat pitkän kurssin käyneitä ja jo valmiiksi sanataiteilijoita. Heidän pitää käsittääkseni olla myös Kirjan Talo ry:n jäseniä. Hmph. Kaipa vaatimuksille on hyvät perustelut, mutta itse olisin ollut kiinnostunut ryhtymään Kirjakaveriksi näin innokkuuden ja tavallisehkon kirjallisen yleissivistyksen pohjalta, puhumattakaan siitä seikasta että olen kiinnostunut vapaaehtoistoiminnasta. Epäilemättä Kirjakaveri-toiminnalle on kuitenkin kysyntää, ja kaverit ja kaveria kaipaavat löytävät toisensa, mikä on aina hyvä juttu.

Pääkirjastolla kuulimme erikseen niin lasten- kuin nuortenosastojen toiminnasta. Itselleni heräsi ennenkokematon kiinnostuksen tunne koko roskaa kohtaan, vaikka koskaan ennen en ole kuvitellut itseäni vinkkaamassa kirjoja ala-asteikäisille tai kuuntelemassa nuorten kirjatoiveita. Oletan kuitenkin, että tämä johtuu nimenomaan Turun pääkirjaston erinomaisesti järjestetyistä lanu-palveluista ja osastoista. Melkein kadehdin tämän päivän turkulaisia lapsia ja nuoria, joilla on niin mahtavat kirjastopalvelut käytettävissään. 90-luvun lopun ja 2000-luvun alun Myyrmäen kirjasto, oma lapsuuden kirjastoni ei ollut mitään tähän verrattuna. Pieni, geneerinen lastenosasto ja nuorille ei niin mitään fantasiahyllyä lukuunottamatta, ei ennen kuin vasta 00-luvun puolessa välissä kun nuorille suunnattu 15+ -merkitty hylly ilmaantui. Toisaalta tämä kunnollisen nuortenosaston puute saattoi johtaa siihenkin, että siirryin jo melko varhain lastenosastolta kokonaan aikuisten kaunokirjallisuuden puolelle, mikä ei välttämättä sinänsä ole huono juttu. Kaikille ei kuitenkaan käy samalla tavalla. Varmasti aika moni kerta kaikkiaan lopettaa kirjastonkäytön, sekä nuortenosaston puutteen että monien muidenkin syiden takia.

Näkymä Turun pääkirjastosta Aurajoelle

Lykkääminen loppui (hetkeksi)

Kirjallisuudentuntemus-kurssi alkoi jo viikko sitten (reilu viikko, vieläpä) mutta ensimmäinen merkintä syntyy nyt.

Ensimmäisellä tunnilla (silloin viikko sitten) tiesin jo tunnin alkaessa että tästä tulee paras kurssi koko vuonna. Syy siihen on se, että mielestäni kirjallisuudentuntemusta pitäisi olla opetusohjelmassa noin 500 % enemmän. Vaikka syyt siihen, miksi kirjallisuudentuntemus on kirjastonhoitajalle tärkeää, lienevät ilmiselviä, omat syyni haluta sitä lisää ja lisää ovat kuitenkin puhtaan itsekkäitä: Rrrrrakastan kirjallisuutta.

Venäläisellä kirjallisuudella aloittaminen ei ollut huono veto, vaikkakin itseäni nolottaa se, etten ole lukenut enempää venäläisiä klassikoita. Vielä enemmän nolottaa se, että olen aloittanut Anna Kareninan kahdesti mutta en ole kertaakaan päässyt edes puoleen väliin. Omassa kirjahyllyssäni kököttää jonkin tätimäisen kirjakerhon kaksiniteinen versio kyseisestä kirjasta, ja vannon ja vakuutan että jonain päivänä vielä luen sen. Tämä olkoon elämäni tärkein tavoite vuoteen... sanotaan vaikka 2030 mennessä.

Tavoitteista puheenollen, kurssitavoitteeni ylipäätään ovat luokkaa "lue lisää, lue enemmän". Tajuan kyllä ettei sen pitäisi olla ainoa näkökulma. Kirjallisuudesta voi tietää paljon ilman että ihan joka ikistä klassikkoa, tulevaa klassikkoa tai pintakirjallisuuden uutta lempilasta olisi lukenut. Ja kirjastonhoitajan nimenomaan tulisikin tietää näistä asioista laajasti, paljon laajemmin kuin yhden ihmisen on mahdollisuutta lukea. Joten... Taidanpa kaivaa sen inhottavan pröystäilykirjan jälleen esiin.

Kurssilla on ohjelmassa neljän kirjan lukeminen, joista yksi on lasten- tai nuortenkirja, yksi suomalainen ja yksi ulkomaalainen klassikko tai lähes-klassikko ja yksi jompaa kumpaa kahdesta jälkimmäisestä. Omat valintani näkyvät sivupalkissa. Avaan myöhemmin hieman lisää valintojen taustoja.

Viime tunnilla (montakos päivää siitä nyt onkaan) teemana oli runo. Itse huijasin vähän, koska en oikeasti lue runoja, vaikka satunnaisessa hulluudenpuuskassa saatan pitääkin niistä. Sylvia Plath -kauteni jäi kauas vuoteen 2004. Eli siis huijasin valitsemalla laululyriikan Sofi Oksasen Liian lyhyt hame -kokoelmasta, koska feministinen, raadollinen runous/lyriikka/mikälie on sydäntäni lähellä, oli se sitten runoutta tai ei. "Hän harkitsi arsenikkia" toimi niin hyvin! Pienryhmässä se ei sitten toiminutkaan. Mutta mitäs siitä.

Hän harkitsi arsenikkia ja kirjepommia / hän harkitsi ampuvansa kovaa ja lujaa / hän harkitsi rotanmyrkkyä ja päälleajoa / - kaikkea harkitsi, kaikkea suunnitteli / Kaikki kirjat hän luki / petetyn naisen kostosuunnitelmista / mustasukkaisista lemmityistä / hulluksitulleista rakastajittarista / romminraiskaamista mielenhäiriöistä

Ja niin edelleen. Tuo kohta romminraiskaamista mielenhäiriöistä on mahtava.

Muiden runoissa oli jotain upeita esimerkkejä myös. Aina-niin-upea Charles Bukowski oli useammankin runovalinnoissa (itse olen lukenut häneltä vain novelleja) ja löysin uudenkin tuttavuuden, Sam Pinkin. Jos itse kirjoittaisin runoutta niin saisitte syödä minut jos se ei olisi tuollaista.

Ehkä ensi viikolla en lykkääkkään.