Muutamista klassikoista
Luin kirjallisuudentuntemuksen kurssille kolme klassikoksi
yleisesti luokiteltavaa teosta: Henrik Ibsenin Nukkekodin (1879), Ilmari
Kiannon Punaisen viivan (1909) sekä William Faulknerin Äänen ja vimman (1929).
Nämä kolme teosta on julkaistu noin 30–40 vuoden välein toisistaan eri puolilla
maailmaa, erilaisissa kulttuuriympäristöissä.
Kirjavalintoihini päädyin lähinnä sillä perusteella, etten
ollut aiemmin tutustunut näihin kirjoihin. Nukkekodista olin kuullut eniten,
onhan se kuuluisa jonkinlaisesta varhaisesta feministisestä otteestaan.
Nukkekoti oli siten myös kirja, jolta odotin eniten. Punaisen viivan tiesin
olevan jossain määrin poliittinen ja traaginen, mutta juonesta minulla ei ollut
oikeastaan mitään käsitystä. Ääni ja vimma taas oli minulle nimeä ja
kirjailijaa lukuun ottamatta täysin tuntematon tapaus.
Nukkekoti – varhaista
feminismiä
Nukkekoti, jonka norjalainen näytelmäkirjailija Henrik Ibsen
(1829–1906) kirjoitti kerättyään jo mainetta ja kunniaa näytelmillään Brand ja
Peer Gynt, herätti aikanaan paljon keskustelua avioliittoinstituutiosta ja
sukupuolten rooleista silloisessa yhteiskuntatilanteessa. Nukkekoti ilmestyi
vuonna 1879, viktoriaanisen ajan kukoistuksessa. Se oli Ibsenin ensimmäisiä
proosamuodossa kirjoitettuja näytelmiä. Nukkekoti oli myös teatterimaailmassa
uuden suuntauksen, realismin, pioneereja.
Nukkekodin teema, naisen asema avioliitossa (ja yleisemmin
yhteiskunnassa) oli aihe, joka oli lähellä Ibsenin sydäntä. Omassa
avioliitossaan hän pyrki elämään vaimonsa kanssa tasaveroisina kumppaneina,
niin että kummallakin osapuolella on oikeus toteuttaa itseään ihmisenä. Tämä
periaate näkyy erittäin selvästi Nukkekodissa. Sen päähenkilö, Nora Helmer on
kolmen lapsen äiti ja naimisissa Torvald Helmerin kanssa. Torvald on juuri
saamassa ylennyksen pankinjohtajaksi ja päällepäin näyttää siltä kuin pariskunnan
avioliitto olisi onnellinen.
Näytelmän kuluessa selviää, että Torvald on ollut
tietämättään sairas heidän avioliittonsa alkuaikoina ja Nora on väärentänyt
sittemmin kuolleen isänsä allekirjoituksen saadakseen Torvaldin hengen
pelastamiseen tarvittavan lainan. Vuosien kuluessa Nora on maksanut velkaa
takaisin asioitsija Krogstadille Torvaldilta saamistaan talousrahoista sekä
omista pienistä ansioistaan. Torvald pitää Noraa hieman huikentelevaisena ja
kehnona talousasioissa, mutta Nora on päinvastoin ollut varsin ovela
rahankäyttönsä kanssa ja onnistunut jo maksamaan suurimman osan velkaa
takaisin. Koko salaisuus uhkaa kuitenkin paljastua Torvaldille, kun Noran
ystävätär, leskirouva Linde saa Krogstadin työpaikan. Krogstad uhkaa kertoa
Noran velasta ja – mikä pahempaa – nimikirjoituksen väärentämisestä
Torvaldille.
Näytelmän loppua kohden tunnelma käy kuumeisen ahdistavaksi,
kun Nora samalla pelkää kiinnijäämistään ja toivoo sitä, jotta kaikki tulisi
lopulta ilmi. Lopulta kaikki tosiaan paljastuu, Nora ja Torvald keskustelevat
asiasta perinpohjaisesti. Torvald raivostuu, mutta kun hänelle selviää ettei
Noran (ja siten myös Torvaldin) maine olekaan vaarassa – asioitsija Krogsted
nimittäin palautti velkakirjan, onnessaan siitä että hänen nuoruudenrakastettunsa
rouva Linde ehdotti avioliittoa – hän leppyy. Noran mielestä vahinko on
kuitenkin jo tapahtunut. Hän ei voi jäädä pohjimmiltaan onnettomaan liittoon,
jossa puolisot eivät ymmärrä toisiaan. Liiton tyhjyys on paljastunut
viimeistään Torvaldin haukkuessa Noraa raivonpuuskassaan, huolissaan omasta
asemastaan. Nora jättää perheen.
Nora on päähenkilönä varsin mielenkiintoinen ja moniulotteinen
hahmo, etenkin kun ottaa huomioon ajanjakson, jona näytelmä on kirjoitettu.
Ibsen oli ilmeisen kykeneväinen näkemään naiset ihmisinä, kuten hänen
pyrkimyksensä tasaveroiseen avioliittoon osoittaa. Näytelmän alussa Nora
vaikuttaa onnelliselta ja ehkä vähän hupakkomaiseltakin, mutta tarinan edetessä
hänen luonteestaan paljastuu piirteitä, jotka paljastavat hänen olevan itsensä
ja elämänsä vakavasti ottava henkilö. Lopussa hän käsittää, ettei voi elää
valheellisessa onnentunteessa, ja ottaa riskin lähtiessään tavoittelemaan aitoa
onnea. Samalla hän myös jättää perheensä, mikä oli äärimmäisen harvinaista
naiselle viktoriaanisessa yhteiskunnassa, siis myös todella rohkeaa. Nykyäänkin
perheensä, etenkin lapsena, jättäviä naisia pidetään huonompina kuin perheen
jättäviä miehiä, joten voi vain kuvitella miten suuren myrskyn tämä
(fiktiivinen) kertomus nostatti 1870-luvulla, kaksinaismoralismin kulta-aikana.
Punainen viiva – Köyhät
äänestäjät
Ilmari Kianto, ”korpikirjailija”, (1874–1970) oli eräs
1900-luvun alun merkittävimpiä suomalaisia kirjailijoita. Punainen viiva (1909)
on Ryysyrannan Joosepin (1924) ohella hänen tunnetuimpia teoksiaan. Vaikka
Kiannon romaanit usein käsittelevät köyhiä suomalaisia, hän itse oli peräisin pappisperheestä.
Kianto oli erittäin tuottelias kirjailija, joka kirjoitti kiireisimpinä
kirjoitusvuosinaan neljäkin teosta vuodessa. Hän oli myös monin tavoin ihailtu
ja paheksuttu hahmo 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä: Kiantoon liitettiin
mm. jumalanpilkka sekä moniavioisuuden kannatus ja lukuisat naisseikkailut
esim. sihteeriensä kanssa.
Punainen viiva ilmestyi pian vuoden 1906 lakiuudistuksen
jälkeen, joka toi suomeen yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden sekä ensimmäiset
eduskuntavaalit. Kirja kertoo tarinan siitä, miten muutos otettiin vastaan
köyhän kainuulaisen väen keskuudessa. Pääosassa on Romppasen rutiköyhä perhe,
jonka elämää kuvaillan realistisen karusti. Topi ja Riika Romppanen ovat
tottuneet elämään elämäänsä miten taitavat, ruuasta ja vaatteista on pulaa ja
lapsiakin on siunaantunut viisi. He ovat yksinkertaista maalaisväkeä, mutta
eivät varsinaisesti tyhmiä. Kotimökki Korpiloukkoonkin kantautuu eräänä talvena
uutisia, että Suomeen on tullut uusi laki, joka mahdollistaa Punaisen viivan
piirtämisen äänestyslappuun niille, joille se ei ennen ollut mahdollista:
”akkaväelle” ja köyhille miehille, jotka ovat täyttäneet 24 vuotta. Uutinen
herättää Korpiloukon väessä ja naapureissa (jotka ovat toki hyvän matkan
päässä) epäuskoa, ihmettelyä ja hämmennystä. Sosiaalidemokraatit (tai
”soli-sali-ratit”) kuuluvat jopa lupailevan, että kunhan vaan mahdollisimman
moni kansalainen äänestää puoluetta, saataisiin köyhien asiat kerralla kuntoon.
Punaisesta viivasta muodostuu symboli vapaudelle, toivo kansan keskuudessa
kasvaa, ja samoin jännitys. Monet vastustavatkin asiaa, toiset silkasta
epäluulosta ja toiset uskontoon vedoten, pitäen poliittista toimintaa jumalanvastaisena.
Äänestyspäivä lähestyy. Kylällä käy jopa agitaattorikin herättelemässä kansan
kuohuntaa kapitalismia vastaan. Lopulta suuri päivä koittaa, Topi ja Riikakin
saavat vetää omat punaiset viivansa. Äänestyksen jälkeen tunnelma on
kummallinen: Ihan niin kuin kaikki asiat olisivatkin edelleen samalla tavalla.
Elämä jatkuu, ja muuttuu pahemmaksikin, mikä alkaa Riikasta tuntua Jumalan
rangaistukselta. Romppasten lapset sairastuvat merkilliseen tautiin ja kolme
kuolee. Lopulta punaisen viivan vetää myös kirjan alun luontokuvauksessa
esiintynyt karhu, nimittäin Topi kuolee karhun hyökkäyksessä ja Riika jää yksin
viimeisten lastensa kanssa.
Aluksi lukemisen alkuun pääseminen tuntui vaivalloiselta ja
olin valmis leimaamaan kirjan tylsäksi. Loppujen lopuksi kuitenkin pidin siitä.
Tarinassa on tasaisin väliajoin huumorin pilkahduksia, vaikka se loppujen
lopuksi onkin aika traaginen. Kianto ei mielestäni tekstissä ota mitään
erityistä poliittista kantaa, vaikka itse olikin politiikassa mukana (hän oli
mukana perustamassa nuorsuomalaisten puoluetta), vaan kertoo ikään kuin
puolueettomana sivustakatsojana. Sosiaalidemokraattien agitaattori kuvataan
tavallaan naurettavana ja ehkä vilpillisenäkin hahmona, vaikkakin myös
taitavana työssään. Viittauksia myös muiden puolueiden agitaattoreihin löytyy.
Kaiken kaikkiaan teos on realistisuudessaan hyvää luettavaa.
Tarinan traagiselle lopulle saattaa löytyä selitys Kiannon omasta elämäntilanteesta:
Hänen ensimmäinen lapsensa Kalevi oli juuri kuollut, kun kirjailija viimeisteli
teostaan. Vaikka teoksen sävy onkin pääosin ehkä hieman etäännyttävä, itselleni
nousi pala kurkkuun tarinan loppuvaiheessa, kun Topi on lähtenyt tukkisavottaan
ja Riika yrittää selvitä sairaiden lastensa kanssa. Lopulta Riika hiihtää
pitkän matkan lähimpään naapuriin ja voivottaa: ”Hyvät ihmiset… en minä yksin
pärjää… kolme lasta on tauvissa…”. Alamäki on jo siinä vaiheessa, että pian
Korpiloukon lapsista suurin osa on kuollut. Surullinen loppu saattaa ehkä olla
omiaan köyhyydestä kertovissa tarinoissa, mutta Kianto on onneksi välttänyt
turhan dramatisoinnin ja traagisuudella herkuttelun.
Henkilöhahmot tuntuvat välillä hieman kärjistetyiltä, mutta
monet hahmot ovat kuitenkin taitavasti kirjoitettuja, esimerkiksi juuri
agitaattori. Topi ja Riika ovat hahmoina hyvin rakennettuja. Topi on varsin
”tavallinen” maalaismies, rehti ja yksinkertainen. Hän tuntee usein olonsa
hieman varautuneeksi ”hienomman” väen läsnä ollessa. Hän on kuitenkin tavallaan
oman elämänsä sankari, yrittäen parhaansa mukaan pitää huolta perheestään. Topi
ei ihan täysin ymmärrä äänestämisen perimmäistä merkitystä, vaan tuntuu pitävän
punaisen viivan piirtämistä jonkinlaisena taikakeinona parempaan elämään. Riika
tuntuu olevan asioista vähän paremmin perillä, hän on myös taitavampi lukemaan
kuin Topi. Hän on myös hieman äksy, ei välttämättä sisimmässään riidanhaluinen,
mutta köyhyyden tuoman stressin ja vaikeuksien vuoksi. Riika on mieltynyt hienoihin
nimiin ja toivoikin avioliiton alussa, että Topi kutsuisi häntä ristimänimellä
Retriika. Riika on myös nimennyt osan lapsista ”hienosti” monella etunimellä.
Riika on Topin tavoin ahkera ja maanläheinen, mutta hän käsittää Topia paremmin
äänestämisen idean ja lueskelee sosiaalidemokraattien esitettäkin. Tarinan
lopussa Riika alkaa kuitenkin epäillä tuskissaan, että äänestämisestä koituu
huonoja seurauksia, jopa jumalallinen rangaistus.
Punainen viiva on kaiken kaikkiaan valaisevaa luettavaa,
sillä uskon sen kuvaavan melko tarkasti millaista elämä oli Suomessa 1900-luvun
alun syrjäseuduilla ja minkälaisia muutoksia ja ajatuksia uusi laki aiheutti
kansan syvissä riveissä.
Ääni ja vimma – mitä
ihmettä minä juuri luin?
Pohjoismaista oli virkistävää siirtyä hieman eri
ympäristöön, kun aloin lukea William Faulknerin (1897–1962) klassikkoteosta
Ääni ja Vimma (1929). Faulkner oli yhdysvaltalainen modernistinen kirjailija
(toisin kuin kaksi edellistä kirjailijaa), joka on tunnettu erityisesti
romaanien Absalom, Absalom sekä Ääni ja vimma ansiosta. Faulkner syntyi ja eli
Mississippin osavaltiossa, ja tietty ”etelävaltiolaisuus” näkyykin vahvasti
hänen kirjallisessa tyylissään, joka on kuitenkin aivan omaa luokkaansa. Faulkner
palkittiin urallaan kahdella Pulitzer-palkinnolla sekä kirjallisuuden
Nobelilla. Faulkneria on pidetty usein hankalasti luettavana kirjailijana, ja
itsekin tulin samaan lopputulokseen.
Ääni ja vimma on kertomus etelävaltiolaisen Compsonin suvun
rappeutumisesta. Se kerrotaan neljän eri henkilön näkökulmasta, ja sitä on
äärimmäisen vaikea tiivistää juonikuvaukseksi sen monien tasojen ja jatkuvan
tajunnanvirran takia. Romaanissa on monia eri aikatasoja, ja eri hahmojen
täysin erilaiset kerrontatyylit sekoittavat pakkaa. Päähenkilöitä on periaatteessa
kolme: Benjy, Quentin ja Jason Compson, Compsonin suvun kolme veljestä, joiden
tarina kietoutuu Caddy-sisaren ympärille. Veljeksien lisäksi on vielä yksi
päähenkilö, suvun vanha palvelija Dilsey, johon keskittyen kaikkitietävä
kertoja sanelee neljännen näkökulman.
Yhdysvaltojen sisällissodan jälkeen Compsonin suku on pikku
hiljaa köyhtynyt ja menettänyt otettaan kuvitteellisen Jeffersonin kaupungin
valtasukuna. Perheen sisällä kytee monenlaisia ongelmia: alkoholismia,
neurooseja, ilkeyttä, kehitysvamma. Perheen palvelija Dilsey on päävastuussa
lasten kasvattamisesta. Veljeksistä vanhin, Quentin, on neuroottinen ja
hermostunut, ja päätyy lopulta itsemurhaan. Jason on tympeä, kyyninen ja
kyllästynyt kaikkeen. Benjy taas on vaikeasti kehitysvammainen ja näkee
maailman yksinomaan yksinkertaisten aistihavaintojen kautta eikä esimerkiksi
ymmärrä ajankulua. Veljesten kadonnut sisko Caddy oli luonteeltaan
voimakastahtoinen mutta myös hellä, ja toimi ikään kuin äitihahmona Benjylle.
Caddy tulee teini-ikäisenä raskaaksi eikä suostu kertomaan kuka on isä. Hänen
veljensä Quentin järkkyy tästä henkisesti. Caddy menee naimisiin erään
pankkiirin kanssa ja Jasonille luvataan työpaikka miehen pankissa. Avioliitto
kuitenkin purkautuu kun pankkiirille selviää, että Caddy on jo raskaana.
Samoihin aikoihin Quentin tappaa itsensä. Perhe karkoittaa Caddyn elämästään,
mutta vastasyntynyt tytär pidetään. Perheen isän kuoltua Jasonista tulee
perillinen, ja hän elää epämukavaa elämää työskennellen sekatavarakaupassa ja
kavaltaen Caddyn lapselleen lähettämää rahaa. Caddyn tytär karkaa Jasonin
kavaltamat rahat mukanaan sirkusmiehen kanssa kasvettuaan aikuisuuden
kynnykselle.
Caddyn voi laskea tarinan päähenkilöksi, sillä hän on lähes
kaikkien tapahtumien alkuunpanija. Hän eräänlainen pakkomielle kaikille
kolmelle veljelleen, etenkin Quentinille. Caddy on myös hyvin varhaiskypsä ja
itsepäinen. Caddy on myös ainoa Compsonin sisaruksista, joka pääsee pakoon
tilan ahdistavaa tunnelmaa.
Ääni ja vimma on äärimmäisen vaikealukuinen. En ole lukenut
vaikeana pidettyä James Joycen Odysseiaa, mutta uskoisin että Ääni ja vimma on
aivan sen kintereillä monimutkaisuudessaan. Lukeminen sujui hitaasti, ja suuren
osan ajasta en ymmärtänyt yhtään missä mennään. Kirjan rakenne kuulostaa selkeältä:
Neljä lukua, kaikissa eri kertoja, joka kertoo oman näkökulmansa tarinaan.
Mutta kun kerronta ei olekaan lineaarista ja aika saattaa muuttua jopa kesken
lauseen, homma muuttuu huomattavasti hankalammaksi. Kirja on suurelta osin
tajunnanvirtaa (etenkin Quentinin luku) ja vaikeaksi sen tekee myös esimerkiksi
Benjyn kerronta. Nostan kyllä kirjailijalle hattua siitä, miten hyvin hän on
onnistunut kuvaamaan kehitysvammaisen ihmisen ajatusmaailmaa. Kirjan teemat
ovat kylläkin mielenkiintoisia: kaaos, rappeutuminen, uudistuminen (osa kirjan
tapahtumista sijoittuu pääsiäisen aikaan, joka toimii uudelleensyntymisen
symbolina) ja ehkä myös ruumiillisuus. Haluaisin osata kuvata paremmin kirjan
aiheuttamia ajatuksiani, mutta se on vaikeaa kaikkinaisen jäsentymättömyyden
vuoksi.
En edes osaa sanoa, pidinkö kirjasta. Tavallaan, mutta koska
koin sen myös niin raskaaksi urakaksi ja suurimman osan ajasta olin myös täysin
ulalla tapahtumista, en suosittele sitä ainakaan kevyeksi iltalukemiseksi.
Kirjalähteet:
Billeskov Jansen, F. J: Kansojen kirjallisuus 11 : sotien
välinen aika (1920-1945) (1978)
Korsberg, Hanna: Ibsen Suomessa (2006)
Vartiainen, Pekka: Länsimaisen kirjallisuuden historia
(2009)
Verkkolähteet:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti